Yhdeksän kuukautta

Epen kasvaessa kaikki tuntuu siinä hetkessä kristallinkirkkaalta ja siltä, ettei näitä hetkiä voi unohtaa. Yhdeksän kuukauden kokemuksella tiedän, ne hetket valitettavasti voi unohtaa. Vaikka olen saanut seurata poikani kasvua ja kehitystä päivittäin, en valitettavasti muista mitkä asiat meillä oli ajankohtaisia esimerkiksi viisikuisena tai edes seiskakuisena. Vauvakirjaan on tullut päiviteltyä siellä kysyttyjä asioita, mutta muut kivat muistot onkin jääneet jo unholaan.

Haluan siis edes kerran kuukaudessa kirjoittaa ylös millaista elämämme aina silloin on, mitä uusia taitoja Epe on ottanut haltuun, mitkä ovat neuvolassa tarkistetut strategiset mitat ja muita asioita, joita vauvakirja ei meille paljasta.

Yhdeksän kuukautta.
Nyt Epe on ilahduttanut elämäämme yhtä kauan masun ulkopuolella kuin masussa.
Epe on kuluneen kuukauden aikana oppinut ryömimään, sanomaan äiti, pyörimään istuessa kellona ympäri ja soittamaan ksylofonia malletilla. Epe sanoi muskarille kesäksi heippa ja aloitti vauvasirkuksen lyhytkurssin. Epe sai tyttöystävänsä Saksasta kotiin, kävi kumminsa kuorokonsertissa, neuvolassa ja neuvolalääkärissä. Epe vietti mummin kanssa kokonaisen vuorokauden isin ja äidin juhliessa häitä toisella puolella Suomea ja on treffaillut ahkerasti lähistöllä asuvia kollegoja.

Epe oli viimeisimmässä neuvolassa 9360g, 73,8cm ja päänympärys komeat 48cm. Poika käyttää 74cm kokoisia vaatteita eikä 80cm vaatteetkaan ole enää liian suuria. Pää kasvoi melkoisen spurtin ja reissusta ostetut kesähatut ovat jo näin kesän kynnyksellä jääneet pieneksi. Neuvolassa ei tullut ihmeitä esille ja seuraavan kerran neuvolatätiä treffaamme vuoden iässä.

Uniasioita pähkäillään päivittäin ja nyt meillä on menossa vaihe, jossa kolmet päikkärit ovat lyhenemässä kahtiin. Epe menee yöunille yhdeksän korvilla ja aamu alkaa kuuden ja kahdeksan välillä joko yhtä soittoa nukkuen tai yhdellä herätyksellä, jolloin mies käy tassuttamassa. Joskus riittää pelkkä tutin suuhun laittaminenkin. Epe siirtyi pari viikkoa sitten nukkumaan omaan huoneeseen ja siirto sujui ongelmitta. Unesta puhuminen ja siihen vaikuttaminen on yksi lempiaiheitani ja siihen palaan vielä omalla erillisellä postauksella.
Yösyötöt ovat jääneet siis pois ja Epe syökin hienosti päivässä viisi kiinteää ateriaa ja väleissä maitoa, joko rinnasta tai pullosta.

Epe nousee sujuvasti konttausasentoon ja karhukävelyasentoon, mutta ei ole ottanut vielä yhtään konttausaskelta. Kaiken kaikkiaan hän on hyvin rauhallinen ja harkitseva lapsi, joka ei ryntää uusiin tilanteisiin pää kolmantena jalkana. Taitoa konttaamiseen ja ylösnousuun olisi, mutta toistaiseksi hän viihtyy paremmin lattiatasossa ryömien. Hän istuu tukevasti, kun hänet laittaa istumaan, mutta ei vielä käänny siitä itsekseen ryömimään eikä konttausasennosta siirry istuma-asentoon.

Liikkumistaidon kehittyessä hän on löytänyt uusia mielenkiinnon kohteita, kuten kukkaruukun, koiran ruokakupin, kuivausrummun ilmastointireiät, leluarkun kahvan sekä joka lapsen lempparin: pistorasiat. Toistaiseksi ei-sana tuottaa tulosta ja hetken asiaa ihmeteltyä kääntyy muihin puuhiin tyytyväisenä.

Epe on kaiken kaikkiaan todella hymyilevä ja tyytyväinen vauva. Hän tykkää lirkuttelusta, sylissä olosta, huomiosta ja kaikesta yhdessä leikkimisestä. Tämän päivän haasteita ovat kylpeminen (yhtäkkiä herättää kauhua ja itkua kastuessaan), väsyneenä ääniyliherkkyys ja helteillä hikoilu.

Epe rakastaa kukkuu-leikkiä kaikissa muodoissa ja pienet säikkäyttelyt saavat myös hekotuksia aikaan. Epe rätkättää myös kun häntä puhaltelee tai kun tekee hauskoja äänitehosteita. Poitsu tykkää kävellä, kun kävelyttää, juttelee paljon, viihtyy syöttötuolissa mitä tahansa syöden. Lemppariruokia tuntuu olevan jauhelihapasta ja mikä tahansa, mistä löytyy mangoa. Hän tykkää matkustaa kantorepussa tai rattaissa, autolla turvakaukalossakin, mikäli ilmastointi pelaa. Tutut ihmiset saavat mairean hymyn huulille tavatessa ja hyvin nukkuneena hän on ihanan aurinkoinen.

Ihana vauvani, mitähän seuraava kuukausi tuo tullessaan?

Viisi pientä äitiyslomapäivää vaan...

Phuuh. Ahdistaa ja ei ahdista. Muistan kesällä pohtineeni kuinka siistiä on, ettei minulla ole mitään aikataulullisia velvotteita seuraavaan vuoteen. Saan keskittyä vain ja ainoastaan perheeseeni ja kotiin. Vauva syntyi syyskuussa ja elämä pyöri täysin vauvan ympärillä. Joululomalla työntelin vauvaa vaunuissa ja mietin, että vielä puoli vuotta saan nauttia tätä ihanaa äitiyslomaa.

Nyt äitiyslomaa on jäljellä viisi päivää. Paniikki???
Pidimme miehen kanssa alkuvuodesta laskelmointipalaverin, jossa laskeskelimme onko meillä varaa jäädä lasta hoitamaan kotiin vai onko minun palattava heti äitiysloman päätteeksi töihin.
Onneksi kuntamme maksaa kuntalisää ja minulla on sellaiset ammatit, joissa pystyy tekemään keikkaluontoisia töitä.
Onneksi meillä asuu molemmat isovanhemmat kävelymatkan etäisyydellä ja he enemmän kuin mielellään ovat Epen kanssa tarpeen vaatiessa.
Onneksi miehelläni on mahdollisuus hakea aikuiskoulutustukea ja jäädä töistä opintovapaalle, kun hän ensin hurmaa kaikki huomisessa pääsykokeessa ja saa opiskelupaikan syksyksi.
Onneksi laskelmointimme päätyivät siihen, että meillä on hyvin varaa jäädä kotiin lapsen kanssa, kunhan keikkailen silloin tällöin työmaalla.

Syksyksi yritän haalia itselleni muutamia opetusryhmiä, jotka takaavat toimeentulon lukuvuoden ajaksi. Olen jo nyt äitiysloman aikana käynyt paristi sijaistamassa vanhoilla työpaikoillani, ikään kuin muistin virkistykseksi ja että pysyisin työnantajien muistissa. Ja voi kuinka kivaa se onkaan ollut! Äitiyslomalla olo on huippua, mutta töissäkin oli lystiä! Mikä siis parempaa, kun voi saada molemmat: nauttia aikatauluttomasta vauva-arjesta suurimman osan viikosta ja parina päivänä heittäytyä työminään. (Voi olla, että syksyllä olen jo asiasta eri mieltä ;) )

On hyvin kliseistä voivotella ajan kulumista ja hämmästellä, kuinka vauhdilla lapsi kasvaa. Monet siitä puhuvat ja sen tavallaan uskookin todeksi, mutta eihän sitä voi tajuta ennen kuin osuu omalle kohdalle kuinka totta se onkaan. Uskon, että aika liitää osittain siksi, kun vanhemmilla on paljon univajetta ja itse ainakin kärsin hyvin vakavasta imetysdementiasta, eli suoraan sanottuna ei edes muista mitä kuukausi sitten on tapahtunut. On siis mahdotonta tylsistyä arkeen ;)

Tulevaisuus on hieman kysymysmerkkinä vielä, on kivaa ettei tarvitse päivälleen tietää milloin Epe tulee laittaa hoitoon tai milloin aloitan säännöllisen työnteon. Hetkittäin stressaan valtavasti kuinka pärjäämme ja toisinaan kohautan olkaa. Emme ole vielä päässeet nauttimaan kahden kokopäivätyössä käyvän aikuisen tuloista, joten on helppo ajatella, että kotihoidon tuella saan jopa enemmän rahaa kuin opiskeluaikoina. Eikä palkkatyön tulorajoja edes ole, niin kuin opiskeluaikoina.

Näiden viiden päivän aikana lähdemme Itä-Suomeen kannustamaan miestä pääsykokeisiin ja tapaamaan ystävää, Epe täyttää 9 kuukautta, juhlimme Epen kummin valmistujaisia ja Epe pääsee edustamaan isin höntsäfutisjoukkueen ainoassa fanipaidassa sunnuntaiseen turnaukseen.

Tavalliset

Olen harkinnut blogin kirjoittamista jo vuosia, mutta epäilin, ettei innostus kantaisi alkua pidemmälle. Kun se kuitenkin pyörii mielessä jatkuvasti, niin tässä se nyt on. Katsotaan, kuinka kauan blogi elää :)

Kuka olen? Olen tavallinen nuori nainen, jolla on tavallinen aviomies ja tavallinen vauva. Koska olisi epätavallista, että elämämme olisi vain tavallista, meillä on hyvin epätavallinen koira. Olen kotoisin itärajalta, mutta muutin opiskelukaupungin kautta pääkaupunkiseudulle töiden ja miehen perässä. Tavallista? Tapasin kaksi vuotta minua vanhemman mieheni opiskeluaikoina tavallisesti sikäläisessä ravintolassa ja baari-illan päätteeksi vaihdoimme puhelinnumeroita. Tuosta hetkestä on nyt hieman yli neljä vuotta ja tapaamisen jälkeen kuljimme hyvin tavallista reittiä: seurustelu, yhteenmuutto, kihlaus, häät ja lapsi. Asumme tällä hetkellä kerrostalokolmiossa ja haaveissamme on tavallinen rivitaloasunto. Olemme hyvin onnellisia vauvastamme ja haaveilemme toisesta lapsesta ehkäpä parin vuoden päästä. Unelmani on siis ydinperhe, johon kuuluu hyvinvoiva avioliitto ja kaksi lasta. Koira hengaa mukana jaloissa pyörien.

Koska olemme hyvin tavallinen perhe, niin blogini käsittelee meidän tavallista arkea. Tällä hetkellä en harrasta aktiivisesti mitään, mutta olen kiinnostunut liikunnasta ja hyvinvoinnista, musiikista, valokuvista ja käsitöistä (mikäli olisi siihen taitoa). Ensimmäisen työpaikkani sloganin mukaan, haluaisin elää vaatimatonta superelämää. Unelmoin siitä, että olen urheilullinen, hoikka, positiivinen, säteilevä, kaunis, mukava, reilu, tasapainoinen ja no, ihana. Realistisesti ja rehellisesti sanoen, olen kuitenkin se aivan tavallinen ihminen: urheilen silloin kun saan itseäni niskasta kiinni, olen normaalipainoinen, peruspositiivinen, katseen kestävä, mukava, toisinaan reilu, hyvin ailahtelevainen ja ihanuus riippuu siitä, keneltä kysytään ;) Minulla on korkeakoulututkinto, joka liittyy läheisesti musiikkiin ja lapsiin ja rakastan työtäni. Koin kuitenkin olevani liian nuori valmistuessani ja alani olevan liian kapea verrattuna kiinnostuksen kohteisiini ja halusin opiskella lisää. Olen opinnäytetyötä vaille valmis sosiaalialan ammattilainen ja pidän tästäkin työstä ja ennen kaikkea työmahdollisuuksista, joita tutkinto tarjoaa. Janoan kokoajan lisää uutta: muutoksia elämään, harrastuksia, taitoja, tutkintoja, kokemuksia, elämyksiä, ihmisiä ympärilleni. En kuitenkaan näe uutuudenviehätyksen kaipuuta tyytymättömyytenä nykyiseen elämääni, vaan yli-innostuksena kaikkeen mahdolliseen. Olen luonteeltani sellainen, että innostun valtavasti ja nopeasti, mutta innostus saattaa laantua myös yhtä nopeasti kuin se syttyikään. Toisinaan innostuksen kantaessa olen hyvin aikaansaava ja tehokas ja laittaessani kaiken peliin, osaan myös olla etevä ja hyvä siinä, mitä teen. Välillä vellon ahdistuksessa ja saamattomuudessa ja koen, etten ole muuta kuin laiska. En varmasti ole se helpoin ihminen, kenen kanssa elämää jakaa, mutta kanssani ei myöskään tule tylsää!

Mieheni kiinnostuksen kohteet ovat minun lisäksi (anteeksi, en voinut vastustaa kiusausta) jalkapallossa ja kaiken näköisissä peleissä. Hän työskentelee tällä hetkellä pelialalla, mutta haki tänä keväänä opiskelemaan kasvatusalaa. Pitäkäämme peukut pystyssä, että meitä kutsuu opiskelu syksyllä!
Mieheni on se "hyvä jätkä". Tavattuamme yritin etsiä yhteisten tuttujemme kautta miehestä lokaa, joka varoittaisi minua pysymään hänestä kaukana. Tiukan etsinnän jälkeen en kuitenkaan löytänyt mitään, sillä hänen historiassaan ei vain yksinkertaisesti ole mitään, mikä ei päivänvaloa kestäisi. Katsoin juuri pari päivää sitten häävideoitamme ja niissä puheissa mainittiin useasti miten mukava, vilpitön ja sosiaalinen mies hän on. Koen, että minulla kävi uskomaton tuuri!
Ei huolta, ei elämämme pelkkää siirappia ole. Koska olemme joissain asioissa niin erilaisia, niin mielipiteemmekin eroavat monesti ja olemme molemmat hyviä ilmaisemaan ne toiselle... Ja, ei hän sentään mikään mikään ihmemies ole, vaan aivan tavallinen mies.

Vauvasta, Epestä (lempinimi), tulen varmasti kertomaan blogissa paljon, sillä pyöriihän elämämme tällä hetkellä hänen ympärillään. Hänkin on aivan tavallinen pikkumies. Raskaus oli normaali, synnytys oli normaali eikä hänen alkutaipaleessakaan ole mitään kummempaa. Epen syntymä on aiheuttanut tässä kontrollifriikissä äidissä (sen piirteen aina meinaan unohtaa kertoa kun itseäni esittelen, miksihän?) pahoja muistiongelmia. Langat eivät pysy enää samalla tavalla käsissä, toiminta on todella epäloogista, ajatus katkeaa kesken lauseen enkä pysty muistamaan mitä viime viikolla on tapahtunut. Blogi on siis ennen kaikkea minun muistini apuväline ja jos siitä on iloa jollekin muulle, riittää se minulle. On myös mukavaa, jos blogini auttaa kaukana asuvia ystäviä ja sukulaisia pysymään elämässämme mukana tiiviimmin. Kummaksun sukulaisten ja ystävien ajatuksenjuoksua, jossa he pyytelevät anteeksi, kun häiritsevät meitä soittaessaan. Tai parhaassa tapauksessa tiedustelevat kuulumisiamme äidiltäni, sillä eivät vain halua häiritä meitä. Kun olemme niin kiireisiä? Tai kylässä käydessään huikkaavat ovelta, että laskevat meidät omaan rauhaan. Onkohan tämä yleistä muillakin, vai olemmeko vain antaneet lähipiirillemme sellaisen vaikutelman, että vieraat häiritsisivät meitä ja emme ehdi kuulumisiamme höpötellä puhelimitse?

Koiramme taas. Ehkä hän kaivannee ihan oman postauksen lähitulevaisuudessa...